Hei Pirkko,

esiinnyit hiljattain Yle:n sananvapauspaneelissa, ja lähestyn sinua liittyen lausumiisi näkemyksiin siellä. Olen itse sukupuolivähemmistön edustaja, transaktivisti ja taiteilija. Olen viime vuosina lukenut joitain kolumnejasi, joissa olet käsitellyt mm tytöttelyä ja muita sananvapautta sivuavia aiheita. Olet kritisoinut toistuvasti itsekin asuttamasi punavihreän kuplan feministisvaikutteista kulttuurikritiikkiä. Yle:n sananvapausillassa puolustit valkoisten heteromiesten oikeutta tulla kohdelluksi muunakin kuin ryhmänsä edustajina. Vaatimus sinänsä on toki asiallinen, mutta tilanne- ja suhteellisuudentajusi petti täysin.

Pirkko, haluaisin muistuttaa sinua muutamista asioista, jotka saattavat vaikuttaa siihen, miten todellisuus sinulle näyttäytyy. Olet jo vuosikymmeniä nauttinut suurta julkisuutta ja kunnioitusta taiteilijana, ja sinulla on täysin ansaittu paikka kansakunnan kaapin päällä. Tämän tosiasian toinen puoli on se, että sinulla ei näiltä vuosikymmeniltä ole mitään kokemusta niin sanotusti tavallisesta työelämästä ja vähemmistöjen, tai sen puoleen myöskään valkoisten heteromiesten, haasteista siellä. Tarkoitan tällä taidealan ulkopuolista yhteiskuntaa. Olet sen verran ikääntynyt, että esimerkiksi nuoriin naisiin tai homoihin kohdistuva häirintä ei kenties entisessä määrin enää kosketa sinua. En tietysti voi väittää tietäväni arjestasi mitään, mutta voi hyvinkin olla, että olet ikäsi, ammattisi ja yhteiskunnallisen asemasi tähden tietyllä tavalla ulkopuolinen rakenteille, joiden armoilla suurin osa meistä muista toimii.

Esiintymisesi paneelissa teki erinomaisen hyvin näkyväksi sen, että setäily ei liity sukupuoleen, vaan valtaan. Setäily on sitä, että ei tunnista omaa etuoikeutettua asemaansa eikä pysty, osaa tai halua käyttää sitä heikommassa asemassa olevien hyväksi, vaan sen sijaan väittää, että muiden kokemat ongelmat eivät ole todellisia tai ne on jo ratkaistu. Kuinka monta ikäistäsi avoimesti lesboa naista ylipäätään esiintyy julkisuudessa tässä maassa? Onko se tosiaan sama prosentti, kuin mitä heitä voidaan olettaa väestössä olevan?

Kommenttisi avulla saatoit onnistua viemään uskottavuuden niiltä aktivisteilta, jotka yrittävät enimmäkseen kiihkottomasti edistää moninaisuutta julkisessa keskustelussa. Sanoit paneelissa, että vähemmistöjen tilanne on jo melko hyvä. Se on totta kaltaistesi, enemmän tai vähemmän keskiluokkaisen elämäntavan haluavien valkoisten homoseksuaalien keskuudessa. Monet muut taistelevat vielä olemassaolostaan. Suomessa pakkosteriloidaan transsukupuolisia ja tehdään intersukupuolisille lapsille osittain tahdonvastaisia kirurgisia hoitoja. Muunsukupuolisia ihmisiä ei virallisesti ole edes olemassa. Näitä ihmisiä, kuten myöskään rodullistettuja, vammaisia, läskejä, tai vaikka syrjäytyneitä nuoria, ei asiantuntijapaneeleissa juuri näe, edes kaltaisenasi poikkeuksena. Tiedän queer-nuoria, jotka harkitsevat koulutusalan vaihtoa, ainoana syynä oman ammattialan avoin sovinismi.

Pyydän sinua, että tästä lähtien katsot tarkemmin niiden ihmisten kasvoja, jotka istuvat paneeleissa ympärilläsi. Onko siellä monta kaltaistasi? Ketkä siellä vievät eniten ilmatilaa? Sinä olet poikkeus, Pirkko. Se, että olet onnistunut urasi ja karismasi avulla rakentamaan itsellesi vahvan yhteiskunnallisen statuksen, ei tarkoita, että se olisi kaikille yhtä lailla mahdollista. Se tarkoittaa, että olet monella tavalla erityisyksilö. On kuitenkin vielä suuri määrä muita, jotka kamppailevat päivittäin oudoksuntaa, syrjintää ja erilaisia lasikattoja vastaan. Se, että ihmiset ympärilläsi ovat alkaneet puhua moninaisuudesta, on hyvä alku. Se ei kuitenkaan välttämättä vielä mitenkään heijastu toimintatapoihin. Älä ammu sitä keskustelua alas, ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaa.

Sinun ääntäsi kuunnellaan. Ole kiltti ja käytä sitä niiden hyväksi, jotka sitä todella tarvitsevat. En usko, että se ääni menee parhaaseen kohteeseen, jos tuet sillä kolmea jo valmiiksi studiossa vieressäsi istuvaa ikäistäsi miesasiantuntijaa. Kunhan loputkin näistä miehistä pääsevät yli siitä, että heidän näkökulmansa on vain yksi monien joukossa, heillä on edelleen tilaa ja mahdollisuus puhua omasta puolestaan. Monet muut eivät ole vielä edes paikalla. He tarvitsevat ääntäsi paljon enemmän.

 

Mieheksi – ja (lesbo)naiseksi – kasvamisen vaikeudesta, toinen avoin kirje. 

Hei Pirkko,

edellinen kirjeeni käsitteli valkoisiin miehiin kohdistuvaan syrjintään liittyviä kannanottojasi Yle Forum-ohjelmassa, inspiroituneena aiemmista esseistä ja haastatteluistasi. Jäin vielä miettimään sovinismin esiintymistä naisten ja vähemmistöjen joukossa ja tarvettasi tehdä irtiottoa suhteessa moninaisuuskeskusteluun. Käytän nimeäsi hieman populistisesti hyväksi omien näkemysteni esiin tuomiseen, mutta vetoan siihen että yksilöiden toiminta konkretisoi ajan henkeä parhaiten. Oletetaan siis tässä, että yksityisen Pirkon lisäksi on olemassa instituutio Pirkko. Kirjoitan niille julkisille ulostuloille, jotka tämän instituution muodostavat. En siis oleta sinusta asioita yksityishenkilönä, vaikka toki dialogin mahdollisuus näihin kirjeisiin sisältyy.

Sukupuoleen liittyvät normit ja käytännöt ympäröivät meitä kasvaessamme, työssä ja yksityiselämässä. Normien kautta arvioimme omaa kehoamme, toiveitamme ja tekojamme, sekä tiedostamatta sisäistettyinä arvotuksina että muiden suoran palautteen kautta. Mielekkäämpää kuin puhua sukupuolista, on puhua maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä, eli niistä ominaisuuksista ja käytöksestä joita eri sukupuoliin perinteisesti liitetään, nehän ovat periaatteessa kaikkien saatavilla. Tarve tulla otetuksi vakavasti maskuliinisena olentona yhdistää yllättävän monia: enemmistöä miehistä, osaa lesbonaisista, transmiehiä ja monia muunsukupuolisia. Voisi väittää, että miesvaltaisilla aloilla tämä tarve koskee, tosin valtavan paljon pinnallisemmalla tasolla, myös naisia.

Toisin kuin syntymässä mieheksi määritellyt miehet, me muut saamme yhä hyvin vähän tukea maskuliinisen identiteetin tai identiteetin osien muodostamiseen ympäristöltä. Sosiaalinen vuorovaikutus on pahimmillaan jatkuvaa väärinymmärrystä: mitätöintiä, näkymättömyyttä ja todistelemista – itselle ja muille. ”Kyllä, osaan aivan todella käyttää tätä moottorisahaa.” ”Kyllä, olen aivan tosissani, vaikka minulla on pitkät hiukset ja rakennekynnet.” ”Kyllä, olen aivan todella mies, vaikka en osaa käyttää tätä moottorisahaa (koska minua ei kiinnosta).” Ja niin edelleen. Miehisyyden todistamisen paine on kova toki cismiehilläkin*, mutta vähemmistöidentiteettien ja naisten kohdalla tunnustuksen saaminen maskuliinisuudelle on aivan erityisen vaikeaa. Tällöin houkutus ottaa käyttöön mitä tahansa miehekkääksi normitettuja ominaisuuksia on suuri. Sovinistiset asenteet signaloivat maskuliinisuutta, ja ovat siksi yleinen lyömäase ja vähintään etappi tässä taistelussa.

Anteeksi tämä pitkähkö hiihtolenkki maskuliinisuuden paineisiin, Pirkko, mutta teen tässä nyt sellaisen ronskin oletuksen, että olet toiminut urallasi paljon miesyhteisöissä. Jos tilastoja katsoo, Suomen teattereissa ja kirjallisuudessa on ollut näihin päiviin asti vakuuttava miesenemmistö. Olet tietääkseni jopa omaksunut miesidentiteettejä kirjoittaessasi, joten miehenä toimiminen on sinulle luontevaa. Olet ehkä lunastanut paikkasi olemalla yksi jätkistä. Vähemmistön edustajalle porukkaan pääseminen on usein ainoa mahdollinen ja sen vuoksi riittävän hyvä tavoite. Sinulle on ehkä tapahtunut se, mitä meille kaikille tapahtuu, jos emme ole aivan erityisen hereillä. Katsot maailmaa miesnormitettujen silmälasien kautta. Ja kun viimein miehet ympärilläsi ovat alkaneet oireilla ja ahdistua moninaisuuskeskustelusta, hälytyskellot ovat alkaneet soida sinullakin. Tämä on tietysti jopa puoskarimaisen yksinkertaistava hypoteesi, mutta sallittakoon se kuitenkin ajatusleikkinä.

Sukupolvesi lesbot ovat kovan taistelun jälkeen päässeet pisteeseen, jossa on mahdollista sanoa: ”Olen lesbo, mutta olen ihan niinkuin kaikki muutkin!” Sinä et kuitenkaan ole niin kuin kaikki muut, koska ne muut eivät ole lesboja. Pystyt halutessasi kertomaan maailmasta asioita, joista heillä ei ole mitään käsitystä, koska voit käyttää miesnormitettujen lasien lisäksi omiasi. Et kuitenkaan televisiostudiossa jostain syystä halunnut tätä mahdollisuutta käyttää, vaan toistit valtakulttuurin muutosvastarinnasta kumpuavaa viestiä. Sinulla on toki oikeus tähän, mutta niin kauan kuin olet todellakin ainoa lesbonainen studiossa, olet Suomen kansalle myös sata prosenttia väestönosasi mielipiteistä, ja uusoikeisto huutaa kuorossa: ”Me oltiin oikeassa koko ajan! Homojenkin mielestä miehiä sorretaan!” Vieressäsi istuvat miehet näyttivät siltä, että he olisivat todella olleet kiinnostuneita kokeilemaan lesbolaseja, mutta joutuivat menemään kotiin tyhjin toimin.

 

Rasismi, tuo vaikeasti ymmärrettävä sana? –

Viimeinen avoin kirje.

Rakas Pirkko,

kolmas ja viimeinen kirjeeni käsittelee rasismia, käsitettä, jonka heitit ilmoille Yle Forum-ohjelman keskustelussa liittyen valkoisten miesten oikeuksiin. Suomalaisessa keskustelussa rasismi- sanaa kuulee nykyään melkein useammin sinunkin valitsemassasi kontekstissa: kritiikkinä niitä kohtaan, jotka yrittävät tehdä näkyväksi valkoisten etuoikeutettua asemaa yhteiskunnassa. ”Suvakkeja” syytetään valkoisiin kohdistuvasta rasismista. Tämä on johtanut siihen, että rasismi-käsitteestä on tullut löperö ja epä-älyllinen lyömäase mihin tahansa ristiriitatilanteisiin. Rasismi on kuitenkin eri asia kuin se, että jonkun yhteiskunnallista valta-asemaa tai tilan ottamista kritisoidaan.

Rodullistettujen aktivistien, eli ihmisten, joita rasismi arjessa koskettaa, näkemyksen mukaan ”valkoisiin kohdistuva rasismi” on käsitteellinen mahdottomuus. Historiallisesti rasismissa ei ole ollut kysymys yksilötason mieltymyksistä, siis siitä että Riitta ei oikeen tykkää Pekasta, koska Pekka on romani, vaan rasismissa on kyse yhteiskuntajärjestelmään sisäänrakennettusta hierarkiasta: Pekan on paljon vaikeampi saada töitä ja Pekan lapset eivät pääse samaan kouluun Riitan lapsien kanssa, ja/tai Pekka on eriarvoisessa asemassa oikeusjärjestelmässä. Rasismi on ollut elimellinen osa länsimaista maailmankuvaa, valta- ja valtiojärjestelmää, ja se on sisäistynyt sosiaalisiin ja taloudellisiin instituutioihin. Lisäksi rasismi on rakennettu sisään kieleen. Esimerkiksi Suomessa käytetään näennäisen neutraalisti sanaa intiaani, joka viittaa etymologisesti valkoisen valloittajan Kolumbuksen kolonialistiseen oletukseen siitä, että saapuessaan Amerikkaan hän löysi Intian.

Rasismin suunta on siis aina valtahierarkiassa alaspäin, valkoisista rodullistettuhin, ja muihin suuntiin kohdistuviin ennakkoluuloihin on syytä viitata muilla sanoilla. Nopean otannan perusteella suomenkielinen sanakirjamääritelmä rasismista ei sisällä tätä järjestelmän tasoa. Väitän kuitenkin, että siinä missä sovinismista puhuttaessa on ehdottomasti käsiteltävä myös taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa, ei pelkästään yksilön identiteettiä, on rasismista puhuttaessa muistettava, että länsimaista yhteiskuntasopimusta rakennettaessa ihmisen määritelmään on automaattisesti sisältynyt valkoisuus. Jokainen valkoinen on siis väistämättä myös rasisti. Tämä ei johdu yksilön pahuudesta vaan maailmankuvasta.

Me kaksi, Pirkko, kuten kaikki ikäisteni ja vanhempien ikäluokkien valkoiset olemme imeneet tämän maailmankuvan äidinmaidossa. Mustapekkakorttien, N***n suukkojen, intiaanileikkien, lastenkirjojen ja -laulujen, iskelmien ja toisaalta myös mainosten ja hyväntekeväisyyden, ”Afrikan nälkää näkevien lapsien” avulla meille on opetettu hierarkioita ja stereotypioita, joista olemme pääsemättömissä. Kuinka monta kertaa itselleni on lapsuudessa laulettu ”Näin laulaen meriä kulkee mies tumma kuin tropiikin yö/ hän tyttöjä syliinsä sulkee, se hetki kun hänelle lyö…” tai ”Asui kerran Afrikassa Tsikkaduua-joella/ Pikku poika Huuakotti musta kuin pesty noella/ Ei ollut puettu Kallen tavoin, kulki melkein paljain jaloin…” Suomalainen kulttuuriperinne eksotisoi, romantisoi ja toiseuttaa muita maita ja kansanryhmiä. Hyväntekeväisyysjärjestöt keräävät rahaa mielikuvilla, joissa muunmaalaiset näyttäytyvät meitä heikompina ja apua tarvitsevina. Rajaa ”meidän” ja ”niiden” välillä piirretään yhä uudestaan. Keinot saattavat olla aivan positiivisiakin: ”Kyllä oli taas niin ystävällinen bussikuski. Johtui varmaan siitä, että hän oli ulkomaalainen.”

Kirjassaan Kotiinpalaajat Chimamanda Ngozi Adichie sanoo päähenkilönsä suulla: ”Ennen kuin muutin Amerikkaan, en tajunnut olevani musta.” Uusoikeiston kannanotoissa olen nähnyt väitettävän, että angloamerikkailainen rasismikeskustelu ei sovi Suomeen, koska vastaavaa mustaa vähemmistöä tai orjuuden historiaa ei meillä ole. Kulttuuristen tarinoiden kautta syntyvät hierarkiat toimivat kuitenkin täälläkin samalla logiikalla. Kotoinen romanivähemmistömme on hyvä esimerkki siitä. ”Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt./ Luonnonlapsi mitä huolinkaan, kunhan vapahana olla saan.” Onko vapaudenkaipuu todella sisäsyntyistä, vai historiallisen pakkotilanteen sanelemaa? Romanien nomadiseen elämäntapaan on varmasti osin vaikuttanut systemaattinen ulossulkeminen yhteiskunnasta.

Pirkko, kuten varmaankin olet huomannut, suomalainen keskustelu rasismista on juuttunut jonkinlaiseen ”Olet rasisti.” – ”Itse olet.”- jankutukseen. Yhteiskunnallinen perspektiivi hukkuu populistiseen loukkaantumiseen ja totaaliseen väärinymmärrykseen erilaisten puhetapojen välillä. Rasismin käsitteen tarkempi rajaaminen voisi auttaa ymmärtämään, mistä oikeastaan puhutaan.