Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa oli läsnä näytelmäkirjailijoita sekä muuta teatteriväkeä. Tilaisuuden alussa kerroimme kiinnostuksenkohteistamme pienissä ryhmissä. Sanoin miettineeni viime aikoina poliittisuuden ja komedian yhdistämistä näytelmässä, ja että näkökulma tähän oli feministinen ja kumpusi omasta yhteiskunnallisesta asemastani.

Hieman myöhemmin eräs ryhmän näytelmäkirjailijoista, oletettavasti mies ja oletettavasti suunnilleen ikäiseni, päätyi uudelleen samaan pöytään kanssani. Istuessamme alas hän lausui: ”Mä oon nyt sitte se patriarkaatti, jota sä voit tässä vastustaa.” Hiljaiseksi veti, eikä keskustelu tällä avauksella lähtenyt erityisemmin lentoon. Lausahduksen sävystä ei selvinnyt, oliko se tarkoitettu vitsiksi, ironiaksi vai haasteeksi, oliko se kevyttä vittuilua, huumoria vai itsereflektiota. Joka tapauksessa se sai miettimään niitä kohtaamisia, joita tulee väistämättä vastaan, jos ilmaisee olevansa kiinnostunut yhdenvertaisuuden edistämisestä. Kyseinen näytelmäkirjailija, jonka viimeisin oma näytelmä oli hyvinkin feministinen – siitä täysin riippumatta, että päähenkilö oli mies – koki ilmaisemani näkökulman riittävänä provokaationa palatakseen sanomisiini – ei kuitenkaan avoimen keskustelun muodossa, vaan omituisena pisteliäänä kommenttina, joka ei antanut mitään sijaa jatkokeskustelulle.

Kahden päivän sisällä edellisestä seurasin sivusta tilannetta, jossa aikuiset sisarukset keskustelivat perheen yhteisen varaston tyhjentämisestä. Veljen, hänkin oletettavasti mies ja oletettavasti suurinpiirtein samanikäinen kanssani, hiukan ylimielisen sävyinen kuittailu sisarelleen huipentui lausahdukseen: ”Kaikella rakkaudella, mutta sä et jaksa nostaa sitä moottoria.” Hän kävi illan aikana myös sisareensa fyysisesti käsiksi, pörrötti tukkaa, nuljutti hartioista; tilanteet olisi voinut tulkita harmittomaksi härnäämiseksi, jos sisaren reaktioista ei olisi selvästi huomannut, miten tungettelevana ja vastenmielisenä hän kosketuksen koki. Aseettomaksi hän ei jäänyt, vaan nälvi kokeneesti vastaan samalla mitalla, mutta jäin miettimään tämän nuoren miehen tarvetta nöyryyttää sisarustaan. Oliko kyse siitä, ettei hän osannut ilmaista kiintymystään millään muulla keinoin kuin vittuilemalla ja häiriköimällä?

Näytelmäkirjailijatapaamisessa kiinnitti huomiota se, että kuvailemani kuittailijan lisäksi tilanteessa oli mukana useita muitakin miehiä. Näitä miehiä sanomani ja läsnäoloni ei tuntunut erityisesti provosoivan, eikä heillä ollut tarvetta palata sanomisiini kitkerillä kommenteilla. Mikä näitä miehiä ja kyseistä näytelmäkirjailijaa erottaa? Entä mitä kummaa on tapahtunut veljelle, joka osaa olla suhteessa siskoonsa vain oudon ja nöyryyttävän käytöksen kautta? Entäpä eräskin miespuolinen kaverini, joka kerran bileistä palatessamme, jossain vain hyvin kaukaisesti aiheeseen liittyvässä keskustelussa yhtäkkiä lausahti, minuun viitaten: ”Mäkin haluaisin, että ihmiset pelkäis mua”. Mitä kummaa ihmiset – vai olisiko kerrassaan kaukaa haettua tulkita, että hän puhui itsestään – tosiasiassa pelkäävät? Miksi he pelkäisivät minua, mutta minä en pelkää heitä?

Olen kuullut sanottavan, että ihmiset pelkäävät tuntemattomia asioita. Itse olen elänyt koko elämäni maailmassa, jossa miesnäkökulma edustaa yhteiskunnallista valtavirtaa. Se on minulle pohjia myöten tuttu, eikä siksi lainkaan pelottava. Miesporukoiden veljellinen vuorovaikutus ja naisiin kohdistuva toiseuttava katse on aina ollut osa arkipäivääni. Heteronormatiivinen, mieskeskeinen maailmankuva on lävähtänyt silmilleni ja livahtanut korviini kirjoissa, telkkarisarjoissa, pop-musiikissa ja historiantunneilla. Se on kuin vanha kaveri, jonka tuntee läpikotaisin. Turhauttava kyllä, useinkin. Joskus kiinnostava, usein harmillinen, raivostuttava tai yksinkertaisesti kuolettavan tylsä, mutta ei pelottava.

Tuttavapiirini miespuolisilla jäsenillä on täsmälleen sama tilanne, sillä erotuksella, että heillä ei ole kokemuksellista kosketuspintaa muihin näkökulmiin. Toisin kuin minä, naiseksi sosiaalistettu ja transihmisenä äärimmäiseen marginaaliin ajautunut tai ajettu, he ovat voineet lillua itselleen sekä fyysisesti että psyykkisesti samastuttavan kulttuurin kohdussa kaikessa rauhassa. He eivät kenties ole joutuneet kohtaamaan sitä tosiasiaa, että maailmaa näyttää erilaiselta riippuen siitä, mistä sitä katsoo.

Tämän lisäksi – ja tämä on olennaista – täytyy kuitenkin olla jotain muutakin. Kaikki miehethän eivät todellakaan reagoi minuun ja kaltaisiini omituisesti. Jos asiaa lähestyy kyökkipsykologisesti, huonoa käytöstä on helppo selittää epävarmuudella omasta asemasta tai identiteetistä, huonolla itsetunnolla, tai kyvyttömyydellä tunnistaa ja ilmaista tunteita. Jos toisen ihmisen kohtaaminen tasavertaisena tuntuu syystä tai toisesta vaikealta, järjestelmän itselle tarjoamien etuoikeuksien käyttäminen puskurina on houkuttelevaa. Voisi siis väittää, että iso osa miehistä sosiaalistetaan kompensoimaan omia heikkouksiaan muita nöyryyttämällä. 

Toivoa kuitenkin on. Ehkä enemmin tai myöhemmin nämä oudosti käyttäytyvät miehet tajuavat, että pelko on turhaa. Ensinnäkin, vaikka kävisi niinkin epätodennäköisesti, että koko Suomi olisi yhtäkkiä queer, jokainen historiankirja, poplaulu ja TV-sarja muuttuisi maagisesti kertomaan homostelusta ja polyamoriasta, on silti mahdollista kasvaa täysipäiseksi heteroksi. Olen itse elävä esimerkki: kasvoin täysipäiseksi queeriksi vaikka tilanne on ollut täsmälleen päinvastainen. Toiseksi, nyt ei puhuta totaalisesta kulttuurivallankumouksesta, vaan siitä että moninaisuutta saataisiin hieman lisättyä. Että vaikkapa naisnäkökulma voisi olla tasaveroinen miesnäkökulman kanssa, kun naisia kuitenkin nyt vaan sattuu olemaan noin puolet väestöstä. Kolmanneksi, kun tietää enemmän, ahdistaa vähemmän. Ja tietoa on nykyään tarjolla aika paljon.

Niin, onhan tämä aikamoinen tavoite. Mutta se ei tosiaan ole vittumainen, uhkaava tai kenenkään oikeuksien kannalta negatiivinen tavoite. Siksi minua – meitä – on turha pelätä, ja feminismistä ahdistuminen on turhaa. Samassa veneessä täällä ollaan kaikki, haluttiin tai ei.