Äiti soitti ja kutsui viettämään Suomen satavuotisjuhlia. Läsnä olisi muiden sukulaisten lisäksi lähes satavuotias isoäitini. Nostaisimme maljan demokratialle ja itsenäisyydelle. Poltin päreeni puhelimessa ja julistin, etten ole mikään erityinen kansallismielisten juhlien ystävä. Paasasin äidille aiheesta vartin. Puhelun aikana tulin johtopäätökseen, että jokin Suomen satavuotisjuhlinnassa ärsyttää.

Mikä itsenäisyyspäivässä sitten on pielessä? Periaatteessa ei mikään, jos ajatellaan että kyse on oman taustan ja kulttuurin tuntemisesta. Mutta sitten toisaalta, pielessä on ihan kaikki. Aloitetaan vaikka sanasta: isänmaa. Miksi hitossa juuri isän? Jatketaan juhlavuoden korkean profiilin teoskavalkadiin: Väinö Linna, Aleksis Kivi, Jean Sibelius säveltäjäveljineen ja Kalevala. Mikä näitä kansallisteoksia yhdistää? Ainakin sukupuoli. Uudelleen, kolmatta kertaa, elokuvaksi kuvattu Tuntematon sotilas: joukko metsässä hikoilevia miehiä. Seitsemän veljestä: toinen otos metsässä hikoilevia miehiä. Kalevalassa keskiössä ovat miehiset yksilösuoritukset, mutta metsässä sielläkin hikoillaan. Taas muistetaan sotiemme veteraaneja, noita metsässä aikanaan aseiden kanssa hikoilleita miehiä, joista monet sittemmin jatkoivat väkivaltaista käytöstä perheensä parissa – tai vaikenivat kokonaan, kasvattaen lapsistaan samanlaisia ahdistuneita jääkimpaleita. Eihän muuta voi odottaa, jos metsään lähetetään keskenkasvuisia poikia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta tajuta, mitä sota oikeasti tarkoittaa.

Kansakuntamme määrittelee itsenäisyytensä negaatioiden kautta. Kansallinen identiteetti kietoutuu elimellisesti lähes sata vuotta sitten käytyihin sotiin, joiden seurauksena merkittävä osa väestöstä vaurioitui henkisesti. Sodista periytyvä tunnemaasto ja sitä ankarasti edelleen terapoiva jälkikasvu ei kuitenkaan merkkipäivän tullen nostata juurikaan keskustelua. Sen sijaan kansallisen mielenterveysongelman alunperin aiheuttaneet sankarimyytit kaivetaan naftaliinista, tuuletetaan ja tarjotaan yleisölle uudessa tai jopa aivan samassa paketissa. Perusteluksi tarjotaan vaikkapa sitä, että nuorison täytyy oppia sodan kauhuista, ikäänkuin lehdet eivät olisi muutenkin täynnä sota-alueilta virtaavia uutisia. Miksi ihmeessä emme kysy sodasta vaikka vastaanottokeskuksissa asuvilta kokemusasiantuntijoilta? Sen sijaan asiantuntijoina käytetään elokuva- ja teatteriohjaajia, jotka ovat syntyneet kaksikymmentä vuotta sodan loppumisen jälkeen, ja joiden pätevyysvaatimuksiksi riittävät sukupuoli ja riittävä menestys kulttuurikentän hyväveliverkostoissa.

Samaan aikaan oikeistoaines on onnistunut monopolisoimaan kansallismielisyyden niin, että kukaan maltillinen keskitienkulkija ei siihen uskalla tikulla kajota. Osoitti melkoista asennetta, että poptähti Alma esiintyi Helsingin sanomissa leijonariipus kaulassa. Itsessäni Suomen lippu takin rintamuksessa herättää heimotunteen sijaan ennemminkin pelkoa ja halun väistää toiselle puolelle tietä. Oikeiston propagandavideoilla marssivat yrmeät miehet valmiina toistamaan vielä kymmenen, sata, tuhat kertaa myyttistä kansallista metsässä hikoilua. Tässä kaanonissa suomalaisuus määrittyy ulkopuolisia tunkeilijoita vastaan puolustautumisena, samalla kun kotoperäistä kulttuuriväkeä solvataan suvaitsemisesta. Mutta kuka luokaan positiivisen Suomi-identiteetin, jos kulttuurintekijöille ei sitä mahdollisuutta anneta?

Miksi jättirahoituksella ja kärkihankkeina ei tuoteta paraatipaikoille kuvia siitä, mitä Suomi on nyt, tai vielä tärkeämpää: Mitä me haluamme sen olevan tulevaisuudessa? Noin viikon uutiset -ajankohtaisohjelma teki parodian, jossa Tuntemattoman sotilaan sijaan kuvattaisiin ”Tuntematon opettaja – peruskoulun sankari”. Idea ei ole ollenkaan huono (vaikka jostain syystä parodian päähenkilönä esiintyi miesopettaja, mikä on tilastollisesti aika omituista). Tai miksi juhlinnan keskiöön ei nosteta nykyajan maaseutua sadan vuoden takaisen sijaan? Miksi pelkäämme myöntää, että hohtavat hanget ovat ilmastonmuutoksen takia pian pysyvästi historiaa? Miksi meille ei näytetä nykyajan – tai tulevaisuuden – miestä korpisoturin sijaan? Miksi naiset näyttäytyvät edelleen statisteina?

Jos haluamme, että poloinen Suomi-parkamme ei hajoa liitoksistaan kiihkokansallismielisyyden ja monikulttuurisuus-globalisaation ristipaineessa, me tarvitsemme vaihtoehtoisen tarinan, uskottavan vision, joka ei käsittele menneisyyttä, vaan tulevaisuutta. Me tarvitsemme kansallisen identiteetin, joka ei rakennu me-vastaan-muut-asenteen ja valheellisen itseriittoisuuden varaan. Suomi on aivan liian pieni ja pohjoinen maa, jotta meillä olisi koskaan ollut varaa sen paremmin poliittiseen kuin geneettiseen omavaraisuuteen, ja sen tunnustaminen on nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan.

Millainen on tulevaisuuden suomalainen mies? Onko hän todella valkoihoinen, puhumaton ja tunnekylmä? Onko hänen pakko olla masentunut ja itsemurha-altis, epävarma ja naisvihamielinen? Vai voisiko hän olla ylpeä juuristaan, avoin, itsenäinen ja tunteellinen? Voisiko hän olla kannustava, sosiaalisesti kyvykäs ja vastuullinen? Entä tulevaisuuden suomalainen nainen? Voisiko hän olla arvostettu ammattilainen, jämäkkä ja kielitaitoinen, rohkea, aktiivinen ja vastuunsa tunteva? Voisiko hän olla tunteellinen, rakastava ja vahva? Voisiko suomalaisen naisen urheilusuoritus olla joskus yhtä suuri uutinen kuin suomalaisen miehen? Entä me muut? Voisiko meidät ottaa mukaan rakentamaan tätä yhteiskuntaa?

Kun katson ympärilleni, todellisuus ei ole niinkään kaukana näistä kuvista. Kärkihankkeiden varjoissa tapahtuu valtavasti kaikkea hienoa ja kiinnostavaa. Meidän ei tarvitse muuta kuin uskaltaa ajatella, että kolme Tuntematonta sotilasta ja sata vuotta sotatraumaa riittää. Puhelinkeskustelu äidin kanssa päättyi varovaiseen sovintoon. Äiti totesi, että puheenvuoroni on hyvä keskustelunavaus itse juhlatilaisuuteen. Jospa vain suomalaisen yhteiskunnan isokenkäiset uskaltaisivat edes joskus toimia kuten äitini.