En ole lakannut harrastamasta urheilua sen jälkeen kun aloitin sukupuolenkorjausprosessin. Kyseessä on sekä periaate että mielenterveyden sanelema pakko. Viihdyn kehossani yhä paremmin, mutta liikkuminen on minulle yhtä välttämätöntä kuin ennenkin. Olen tottunut siihen, se on ollut tärkeä osa elämää nuoruudesta asti. En halua lopettaa vain siksi, että elämässä on tapahtunut muita suuria muutoksia.

Miten liikuntaharrastus liittyy sukupuolenkorjaukseen, saattaa joku nyt kysyä. Miksi ihmeessä pitäisi lopettaa urheileminen? Tähän liittyy erinäisiä asianhaaroja. Monet sukupuoleltaan moninaiset ihmiset lakkaavat harrastamasta urheilua jossain elämänsä vaiheessa. Toiset eivät koskaan edes aloita.

Hiljattain olin menossa uimahallin salille, ja kävelin lippukassalle kysymään, pääsisinkö kortillani myös uimaan ja saunomaan. Marssin kassalle, jonka takana istui päälaelta kalju keski-ikäinen asiakaspalvelija. Tämän vieressä töllötteli joku teini-ikäiseltä näyttävä henkilö, ehkä sukulaislapsi. Ojensin salikortin ja esitin kysymykseni. Henkilö otti kortin ja lätkäisi sen lukijaan. Hän ei kuitenkaan vastannut esittämääni kysymykseen, vaan totesi: ”Tämä on N:n (=minun nimeni) kortti. ” Hän piti pienen tauon ja katsoi minua hiukan syyttävästi. Nyökyttelin ehkä vähän hölmönä, että niin niin tietysti, mitä sitten? Asiakaspalvelijan tiukkuus suli hiukan, kai koska en osoittanut mitään syyllisyyden merkkejä, ja hän jatkoi: ”No, ei kai se haittaa…voihan sitä silti…” Tässä vaiheessa minä, ilmeisen hitaalla sytytyksellä varustettu, tajusin, että hän luuli korttia jonkun toisen omaisuudeksi. Nyökkäsin reippaasti ja sanoin että se oli minun korttini. ”Sä olet mies?” pulautti hän suustaan sen näköisenä kuin hänelle olisi yhtäkkiä tullut kamalat vatsavaivat. Koska en tiedä miten vastata yksiselitteisesti tuollaiseen kysymykseen, ja koska koko kysymys vituttaa minua, toistin vain että kortti on minun. Sitten kysyin uudestaan uintimahdollisuudesta. Todella sekavan säädön jälkeen sain kortin vihdoin takaisin, mutta en ollut hullua hurskaampi siitä, voisinko livahtaa sillä uimahallin puolelle. Ja mistä portista livahtaisin? Kyttäisivätkö lippukassa ja hänen jälkikasvunsa minua? Oliko heillä jonkinlainen jumalan salama, jolla minut lyötäisiin kuoliaaksi, jos valitsisin väärän oven?

Yle Arenassa on vielä joulun yli nähtävissä norjalainen dokumenttireality nimeltä Helvetin homo – Jaevla homo. Suosittelen lämpimästi. Siinä aivan sairaan söpö ja aivan sairaan tavallinen nuorehko homomies ja toimittaja prosessoi omaa homofobiaansa ja yrittää selvittää, miksi ei uskalla pitää poikaystäväänsä kadulla kädestä. Sarjan eräässä jaksossa yksi haastateltava puhuu jostain, jota kutsuu nimellä mikroaggressio. Mikroaggressioita ovat ne pienet kyseenalaistavat kommentit, katseet ja kömmähdykset, jotka eivät sinänsä välttämättä mullista maailmaa tai tarkoita mitään pahaa. Ne ovat niitä häviävän pieniä ja ihan vähäsen suurempia signaaleja, joiden tehtävä on viestiä meille, mikä on normaalia ja suotavaa ja miten itse olemme sijoittuneet suhteessa tähän normiin ja normaaliin.

Kadulla tuijottaminen on hyvä esimerkki mikroaggressiosta. Käsillä olevan tilanteen kannalta epäoleelliset, vaikkapa henkilön kehon ominaisuuksiin, taustaan tai terveydentilaan liittyvät kysymykset ovat toinen. Listaan voi lisätä vaikka ammattitaidon kyseenalaistamisen tai parisuhde- ja perhemuotojen olettamisen. Tällaiset pienet sattumukset muodostuvat osaksi arkea niille, jotka tavalla tai toisella ovat vähemmistöä paikassa tai yhteisössä, oli kyseessä sitten arkkitehtitoimisto, rautakauppa, pikkukaupungin rautatieasema tai vaikka eduskunta. Ja epäilemättä monet miesoletetut kohtaavat mikroaggressiota vaikkapa feministisissä tapahtumissa tai naisvaltaisilla työpaikoilla. 

Yksittäinen mikroaggressio on hyvin usein subjektiivisestikin katsottuna vain humoristinen ja huvittava sattumus. Jos yli kolmekymppiseltä kysytään papereita alkoholia ostaessa, se on harvinaisuudessaan ennemminkin riemastuttava kohteliaisuus kuin sieluun menevä loukkaus. Sukupuolen väärin olettaminen on monesti ja monille ihmisille itselleenkin kertakaikkiaan huvittavaa. Huvittavuus kuitenkin edellyttää, että kyse on yksittäistapauksista, ja että on paikkoja joissa ongelmasta pääsee eroon. Jos sama huvittava tilanne toistuu ja toistuu ihmisen itsensä pystymättä mitenkään vaikuttamaan asiaan, ja jos se liittyy kaikkiin julkisiin tiloihin, se alkaa muuttua piinaavaksi. Samoin jos puuttumisen sävy on erityisen kyseenalaistava tai negatiivinen. Mikroaggressiot muuttuvat ongelmaksi silloin, kun niistä tulee pysyvä osa omaa arkea ja identiteettiä. Ilmiö muistuttaa vesikidutusta, jossa toistamalla sinänsä harmitonta asiaa – veden tippumista iholle – riittävän monta kertaa, saadaan ihminen lopulta ajettua kivun valtaan ja hulluuden partaalle. Mikroaggressioiden ongelma on, että ne kasaantuvat sieluun kuin raskasmetallit petolintuihin ja alkavat kerryttää pysyvämpää ahdistusta, joka vähitellen kasvaa mikrosta makroksi ja sitten megaksi.

Minun erilaisten urheiluharrastusteni tulevaisuus riippuu siitä, miten vähillä epämukavilla kyselyillä pääsen. Se, että olin viimeisimmällä kerralla niin pöllähtänyt uimahallin kassan käytöksestä tarkoittaa, että samat kyselyt eivät toistu joka kerta. Se on jo sinänsä etuoikeus, ja myös edellytys sille että marssin korttini kanssa kassalle niinkin reippaasti. Stressaava tilanne, se että pelkään tuollaisia kyselyjä ja ylipäänsä tarpeetonta huomiota, kuitenkin toistuu. Tähän asti olen pystynyt neuvottelemaan itseni kanssa ja päättänyt, että en huomioi ongelmaa. Jokainen ulkopuolelta tuleva vesitippa kuitenkin kuluttaa ihoa. Joululahjaksi toivoisin liikuntapaikkoja, joissa transihmiset on huomioitu pukeutumistiloissa. Lisäksi toivoisin maailmaan paljon ihmisiä, jotka antavat muiden kaikessa rauhassa poiketa erilaisista normeista. Siinäpä tontuille miettimistä.