Voi hyvät hyssykät miten kauan on mennyt siitä, kun sain julkaistua jotakin täällä blogissa. Virallinen syy on kreisi kiire, mutta ei puhuta siitä tänään. Toinen syy on nimittäin se, että häpeän tätä blogia, ja joudun siksi hieman ponnistelemaan saadakseni itseni ryhtymään.

Eilen bändimme esiintyi Kulttuurihäiriköiden Spektaakkeligaalassa, pukeutuneina sukkahousuasuihin ja päässään oudot avaruuskukat. Keikan inspiroimana päätin kirjoittaa listan asioista, joita häpeän. Keikan jälkeen minua hävetti niin paljon, että en pystynyt kiittämään miksaajaa ja jouduin riitaan täysin viattoman bändikaverini kanssa. Istuin puolialasti takahuoneessa laihaa kaljaa kitaten ja kyyneleet valuen ja mietin, miksi edes yritän, miksi oikein elän. Jätin asiaa oikeastaan huomaamatta muut huolehtimaan soittimien roudauksesta ja marssin kotiin miettimään, millä eri tavoilla voisin lopettaa elämäni ja miksi minusta ei olisi edes siihen. Tuska oli hämmästyttävän kovaa, mutta helpotti onneksi jossain vaiheessa, kun pikkuruisia viestejä valoisammista näkökulmista alkoi pujahdella tajuntaani. Häpeän paras taltuttaja on keskusteleminen niiden kanssa, jotka näkevät tilanteen juuri siinä hetkessä hiukan etäämmältä.

Tämä kaikki on minusta kaameaa ja häpeällistä.

Häpeän esiintymistä. Häpeän sitä, että haluan esiintyä.

Häpeän sitä, että en osaa soittaa. Häpeän sitä, että koko bändi on niin totaalisen pihalla ja jatkuvasti täysin harrastelijamaisen säädön keskellä.

Häpeän sitä, että en elä työlläni vaan kelan tuilla. Häpeän sitä, että en edes yritä muuttaa tilannetta vaan haluan jääräpäisesti tehdä taidetta.

Häpeän sitä, että minulle ei makseta tekemästäni työstä, mutta teen sitä siitä huolimatta.

Häpeän sitä, että työni eivät ole ”suuren yleisön” mielestä kiinnostavia, mutta teen niitä siitä huolimatta.

Häpeän sitä, että en saa apurahoja eikä minulta tilata töitä (vaikka minulta juuri vuodenvaihteessa tilattiin yksi työ, mutta ”sitä ei lasketa, koska se on niin pieni”. No, se on pieni. Mutta onpahan kuitenkin tilaus.)

Häpeän sitä, että pärjään niin paljon huonommin kuin kaikki opiskelukaverini, joiden urasta ylipäätään tiedän jotain. Häpeän sitä että oma niin sanottu urani on täydellinen floppi.

Häpeän sitä, että töitäni ei esitetä Oikeissa Teattereissa. Häpeän sitä, että en saa kirjoitettua edes yhtä kirjaa, samalla kun ihmiset ympärilläni julkaisevat kirjan vuodessa.

Häpeän keskiluokkaista taustaani ja sitä, että asun äidiltä perityssä omistusasunnossa. Häpeän sitä, että en ole ikinä pannut tikkua ristiin oman elämäni eteen, vaan kaikki mitä minulla on on perittyä.

Häpeän huonoa elämänhallintaani ja jatkuvaa väsymystäni ja sitä, että minulta loppuvat voimat.

Häpeän ruumiintoimintoja, hajuja, kakkaa ja karvaisuutta.

Häpeän sitä, että ihmiset pelkäävät ja vieroksuvat minua ammattini tai persoonallisuuteni tai niiden yhdistelmän takia. Häpeän sitä, että olen niin jyrkkä ja ehdoton.

Häpeän älykkyyttäni ja tiukkapipoisuuttani. Haluaisin olla rento ja cool ja jotenkin…helposti lähestyttävä.

Häpeän…

Häpeän…

Häpeän…

Nyt en keksi enempää. Lista on siis rajallinen. Mutta näyttää sisältävän suunnilleen kaiken sen mikä minulle on tärkeää. Kaiken sen, mikä on minua. Kaiken sen, minkä takia elämäni on juuri minun elämääni.

Erityisen paljon häpeän sellaisten ihmisten edessä, joihin haluaisin tehdä vaikutuksen: kollegoiden, ”oikeiden” muusikoiden, erilaisten tärkeiden esikuvallisten hahmojen. Häpeän niin että tärisen, silmäni vuotavat, hiki valuu ja sormet puutuvat.

No niin. Tänään on tällainen päivä.

Yöllä mietin, että lopetan keikkailun. Soittamisen. Bändin. Kirjoittamisen. Yrittämisen. Yrittämisen. Tekemisen. Mutta jos lopetan, mitä minulle jää? Katoaako häpeä sillä, että yrittää vältellä tekemästä sitä, mikä on itselle kaikkein tärkeintä? Jos lopetan siksi, että minua hävettää, voinko koskaan enää katsoa itseäni silmiin? Mikä minä silloin olen? Nuupahtanut, elämännesteensä avaruuden tyhjiöön menettänyt avaruuskukkanen?