On sellaisiakin harvinaisia hetkiä, jolloin feministinen tarkastelukulma maailman tapahtumiin voi aiheutta voimaantumista ja suorastaan humalluttavaa vapaudentunnetta. Tällaisen hetken koin, kun Star Wars – The Last Jedi tuli elokuvateattereihin ennen joulua. Elokuva on visuaalisesti upea ja tarjoaa juuri sitä mitä siltä odottaa: jännittäviä juonenkäänteitä, komeita taisteluita, mielikuvituksellisia sivuhenkilöitä, sydäntäraastavia uhrauksia ja eeppisen mittakaavan sankaruutta.

Vaikka Star Wars-fani olenkin, liikuttunut nostalgia ei ollut syy miksi poistuin teatterista kyynel silmässä. Syynä olivat ne muutaman sekunnin mittaiset kohtaukset, ne pienen pienet hetket, katseet ja lausahdukset, jotka toden totta analysoivat naisjohtajuuden problematiikkaa, sukupuolioletuksia ja muuta rakenteellista perseilyä tuon mittakaavan kulttuurituotteelle aivan häkellyttävällä tarkkanäköisyydellä. Voi olla, että ne hetket menevät moneltakin katsojalta ohi, ja ehkä hyvä niin. Tai voi olla, että netissä esitetty kritiikki elokuvasta (feministisenä) propagandana* viittaa näihin hetkiin paljon enemmän kuin päähenkilövalintoihin (APUA, HÄLYYTYS, jedi on NAINEN, tää on NIIN VÄÄRIN!!!) Tärkeintä oli, että minä näin ne hetket. Niiden hetkien takia olen valmis mainostamaan elokuvaa aivan kenelle tahansa. Ihan sama, kuinka populaari ja halpahintainen se muuten on, eikä se edes ole. Sitäpaitsi siinä on suloisia pikku ufolintuja.

Koska tämä on niin hyvä vuodenaika vajota juuresmukulaksi sohvan pohjalle ja jättää viikoksi kalsarit vaihtamatta, jatketaan populaarikulttuurin parissa. Toinen viime aikojen tulokas on Silta-sarjan neljäs tuotantokausi. Toisessa jaksossa Sagan miesystävän poliisityöpari ottaa mittaa naispuolisesta esimiehestään. Kyseinen mies on aivan mukavan oloinen äijä, joka kuitenkin pitää oikeutenaan kutsua homoseksuaalista epäiltyä vain hieman vitsikkääseen sävyyn hintiksi. Kun miehen naispuolinen esimies valitsee naispoliisin kentälle hänen sijastaan, hän kyseenalaistaa kyseisen naisen ammattitaidon ja uhriutuu taitavasti tasa-arvon alttarilla.

Kohtaukset näyttävät ovelasti sen, miten hienovaraisen sikamainen sovinistinen äijäjäbä voi olla; miten taitavasti tyyppi pelaa ja yrittää kampittaa muiden tekemistä, miten helposti syrjintäpuheen vastustamisen saa näyttämään naurettavalta nillittämiseltä ja yksilöiden sananvapauteen kohdistuvalta sorrolta. Mies kyseenalaistaa homoseksuaalisen ja ulkomaalaistaustaisen epäillyn jokaisen sanan normaaliin verrattuna moninkertaisella intohimolla. Poliisin henkilöhahmosta tulee aivan elävästi mieleen äijä, jonka kanssa kävimme jopa yli tunnin kestävän keskustelun siitä, miten vähän oleellista hänelle on se, pääseekö hän sisään queer-klubille, jonka ovelle olin tarjoutunut istumaan juuri sen takia, että tuollaiset hahmot eivät pilaisi kenenkään muun klubikävijän iltaa (Hän olisi toki päässyt, samoin ehdoin kuin kaikki muutkin). Mies ei suostunut hyväksymään sitä, että ketään paikalla olijaa ei todella kiinnostanut hänen läsnäolonsa tai näkemyksensä tapahtumasta. Mies onnistui – ainakin omasta mielestään – kävelemään tilanteesta ulos voittajana. Sitä hän ei tosin tiennyt, että koko kuvio oli suunniteltu etukäteen.

Myönnän ehkä suurentelevani elokuvissa ja TV-sarjoissa tapahtuvien pienten muutosten kulttuurista merkitystä, mutta tiettyä kiihottumista on havaittavissa, kun katson tämän kaltaista rakenteiden analyysiä suoranaiseksi hitiksi nousseessa sarjassa. Yhtäkkiä äijäjäbän näkökulma ei olekaan ainoa näkökulma, vaan vain yksi – ja toisinaan hieman kyseenalainen sellainen – muiden joukossa. Yhtäkkiä ne merkitystaistelut, jotka on tähän asti yritetty lakaista maton alle ja ohitettu vihaisten lesbojen PMS-oireina, nousevat kristallinkirkkaina osaksi tavallisen rikossarjan juonenkuljetusta ja jännitettä. Vaikka suurin osa työyhteisöistä epäilemättä edelleen lakaisee maton alle hyvällä menestyksellä, ainakin meillä on nyt mahdollisuus nähdä jotain muutakin – vaikka vain TV:ssä.

Vastaavaa täpinää aiheuttaa Star Wars, ennen kaikkea siksi, että noin korkean profiilin tuotannon näkevät miljoonat ja miljoonat ihmiset. Se ihmis- ja maailmankuva jota niissä esitetään, voi oikeasti muuttaa maailmaa. Elokuvat toimivat roolimalleina lapsille ja nuorille, näyttävät ketkä kaikki voivat olla tärkeissä asemissa, ketkä voivat olla vaikutusvaltaisia ja ketkä voivat olla sankareita. Star Wars osoittaa, että maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.

Mutta niinkuin Tarja Halonen #metoo-kampanjatilaisuudessa totesi, kehitys ei ole väistämätöntä ja se voi myös kääntyä taaksepäin. Samalla kun moniarvoisuus länsimaisessa populaarikulttuurissa on ottanut aivan muutamissa vuosissa leijonanaskeleen eteenpäin ja konkreettisia välineitä tasa-arvon edistämiseksi kehitellään eri puolilla, konservatiiviset voimat jylläävät monissa maissa täydellä teholla. EU on jakautumassa kahtia ja menettämässä demokraattis-liberaalin arvopohjan. Koko joukko puolueita ja kansanliikkeitä sekä koto-Suomessa että maailmalla yrittää kaikin keinoin jarruttaa yhdenvertaisuuskehitystä. Välillä tulee miettineeksi, onko kulttuurinen moninaistuminen suorastaan kohtalonyhteydessä näihin konservatiivisuuden airuisiin?

Se ei sinänsä olisi mitenkään yllättävää, sillä tasa-arvon lisääntyminen yksillä tarkoittaa etuoikeuksien vähentymistä toisilla, ellei tuoleja, rahaa ja johtopaikkoja yhtäkkiä ilmaannu jostain ratkaisevasti enemmän. Eikä ole mitään epäilystä siitä, että etuoikeuksista luopuminen on inhottavaa ja kivuliasta, työlästä ja karvasta, suorastaan vittumaista. On inhottavaa tajuta, että ei ole maailman ainoa jedi. Siksikin on välillä hyvä vajota sohvanpohjalle lääkitsemään itseään telkkarisarjoilla ja perunalastuilla.

*(Kyseisen kritiikin olemassaolo perustuu toisen käden tietoon, mutta en nyt jaksa tarkistaa pitääkö tieto paikkansa, kun se tuntuu ihan uskottavalta että tästä(kin) joku jossain möyhöttää. Tää on blogi, eikä mulla ole hyvän journalismin velvotteita.)