Vaikka #metoo- kamppanja on ollut ainakin itselleni eittämättä viimeisen vuoden tärkeimpiä uutisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia, kahdeksankymmentä prosenttia sen inspiroimista kannanotoista ja keskustelusta aiheuttaa vain turhautumista ja väsymystä. Taas kerran puhutaan ”miehistä” ja ”naisista” homogeenisina ryhminä, joiden välillä on kaikenlaisia enemmän ja vähemmän vahingollisia dynamiikkoja. Taas kerran ”naiset” puhuvat ja ”miehet” vaikenevat. Taas kerran inhotaan feministejä ja pelätään, että kohta mitään ei enää saa tehdä. Toinen toistaan absurdimpia väitteitä risteilee julkisessa keskustelussa, kuten pelko siitä, että suostumuksellinen seksi tarkoittaa lomakkeiden allekirjoittelua ja flirttailun loppumista.

No, ei se tarkoita. Mutta miksi kaikki ovat niin hermostuneita? Mistä tämä paniikki kumpuaa? Miksi korkean profiilin kulttuurivaikuttajat, ranskalaisista näyttelijöistä ruotsalaiseen kirjailijaan, kilvan vakuuttavat, että #metoo on alusta loppuun silkkaa ylilyontiä? Ja ennen kaikkea, miksi seksistä, väkivallasta ja rajoista ei edelleenkään voi keskustella ilman ”mies”- ja ”nais”-kategorioita, ilman syyllistymistä, uhriutumista ja poteroitumista?

On nimittäin niin, että seksin ja häirinnän rajoista ovat vastuussa aivan kaikki, täysin sukupuoleen katsomatta. On myös niin, että vain harvoille meistä on opetettu ylipäänsä mitään seksuaalisuuteen liittyviä vuorovaikutustaitoja. Itse luin aikanaan Uma Aaltosen kirjan murkkuseksistä ymmärtämättä se paremmin, mitä ”murkku” kuin ”vetoketjukaan” tarkoittaa: Aaltosen mukaan tärkeintä seksissä oli pitää vetoketju kiinni. Parasta seksiä kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla oli seksittömyys! Hieman myöhemmin katselin hämmentyneenä kiusaannuksesta kiemurtelevaa opettajaa koulun seksivalistustunnilla – ja sen jälkeen lähdin nuorisotalon takaisille kallioille muiden mukana kokeilemaan onneani, ilman minkäänlaista tunnistusta siitä, että seksissä on ennen kaikkea kysymys vuorovaikutuksesta ja mielihyvästä, ei häpeästä, kiusaantuneisuudesta ja epävarmuudesta.

Kuinka monta kertaa olet elämäsi aikana kysynyt joltain ääneen, saako halata? Saako suudella? Onko tämä käsi hyvä tässä? Jatkanko? Lopetanko? Miltä tämä tuntuu, mitä nyt teemme? Minkä ikäinen olit, kun kysyit tällaisia asioita ensimmäisen kerran? Tapahtuiko se neljätoistavuotiaana kallioilla nuorisotalon takana? Kannustiko joku siihen? Itse olin varmasti yli kolmekymppinen, kun tulin tietoiseksi siitä, että teoillani on seurauksia. Siihen asti seksi oli jotain, jota tehtiin, mutta josta ei koskaan puhuttu. Siihen aikaan mahtuu todella hyvää seksiä, todella paskoja suhteita, ja sekä itse tekemääni että minuun kohdistunutta häirintää ja painostusta, vähän sillä rajalla seikkailleita tilanteita jotka olisi voinut hoitaa paljon paremmin. En ole ylpeä, en itsestäni enkä niistä muista, mutta onneksi pahoilta vahingoilta vältyttiin – sikäli kuin tiedän, ja kuten asiaan kuuluu, en oikeasti tiedä.

Niin kauan, kun meitä ei opeteta puhumaan toiveista, odotuksista ja rajoista, kaikki seksuaalisuuten liittyvä vuorovaikutus on väistämättä silkkaa onnenkantamoista. Se saattaa onnistua, ja usein onnistuukin. Yhtä usein se menee täysin metsään. Jos ihmisillä ei ole välineitä ja uskallusta kysyä seksiin liittyviä kysymyksiä ja vastata niihin, tunnistaa omia ja toisten rajoja ja kunnioittaa niitä, myös houkutus vetäytyä arkaais-patriarkaalisten sukupuoliroolien luomaan kyseenalaiseen turvaan on suuri. ”Miehet” vastuutetaan seksuaalisen kanssakäymisen onnistumisesta, ja he jäävät oikeine tarpeineen, toiveineen ja haavoittuvaisuuksineen yksin. ”Naisille” jää passiivisen viettelyn kohteena olijan ja mahdollisen uhrin rooli, ja heidän todellinen potentiaalinsa, kiinnostuksensa ja vastuunottokykynsä jää täysin hyödyntämättä. Puhumatta sitten siitä, että tällainen seksuaalitaloudellinen järjestelmä syrjii täysimittaisesti sen suurehkon kansanosan, jota nais-miesdynamiikka ei ylipäätään – tai pelkästään – kiinnosta.

Olisi ihanaa, mahtavaa ja mieletöntä, jos seksiä voisi ja uskaltaisi ehdottaa kenelle tahansa kiinnostavalle ja aikuiselle vastaantulijalle, sukupuolesta ja ihmissuhdestatuksesta riippumatta. Jos voisi luottaa siihen, että vastaantulija osaa vastata ehdotukseen rehellisesti ja itseään kuunnellen, kieltäytyä kysyjää häpäisemättä, ja myöntyä ilolla. Jos voisi luottaa siihen, että osaa flirttailla ja myös lopettaa flirttailun tarvittaessa. Jos voisi luottaa siihen, että ihmiset tunnistavat omat valta-asemansa ja ne tilanteet, joihin seksuaalisuus ei kuulu, kuten nyt esimerkiksi pomon ja alaisen väliseen työtilanteeseen. Jos voisi luottaa siihen, että lapset opetetaan tunnistamaan rajansa ja suojelemaan itseään ja muita jo kauan ennen koulun kiusallisia seksivalistustunteja. Jos seksuaalisuudesta voisi ylipäätään keskustella ilman häpeää. Silloin kukaan ei ainakaan häiritsisi toistaan vahingossa, tajuamattaan tai vain siksi että siihen tarjoutuu tilaisuus. Se vasta olisi jotakin.