#Metoo- liikkeen aloittamat keskustelut ovat laajentuneet koskemaan myös muuta johtamiseen liittyvää vallankäyttöä kulttuurikentällä, ja hyvä niin. Seksuaalinen ahdistelu on iso rakenteellinen ongelma, ja sellaisena vain yksi oire kulttuurista, jossa vallankäytön hierarkioita ei osata tunnistaa eikä purkaa. Pahimmillaan keskustelut vallankäytöstä ja häirinnästä lässähtävät julkisuudessa(kin) sana sanaa vastaan- jankuttamiseksi, jossa vallankäytöstä kritisoitu parhaimmillaan pahoittelee, mutta todellisuudessa tuskin ymmärtää tapahtunutta, saati että toimintatavat muuttuisivat. Yksi usvaisuutta ja näköharhoja vahvistava keskustelun osapuoli on persoonallisuuspiirre nimeltään karisma.

Karisma on sanakirjamääritelmältään yksilön voimakasta kykyä viehättää ihmisiä tai vaikuttaa heihin. Määritelmään sisältyy myös väite, että karismaattisia ihmisiä on erityisen paljon johtajien ja viihdetaiteilijoiden joukossa. Kuka tahansa kulttuurin kentällä toimiva voi vahvistaa tämän. Karisma on tärkeä esiintyvän taiteilijan ominaisuus ja työväline. Karisma on se ominaisuus, joka saa meidät kiinnostumaan näyttelijästä tai esiintyjästä, joka saa katseemme kääntymään ja mahdollistaa viestin välittymisen meitä koskettavalla tavalla. Karisma on tärkeä ominaisuus myös ohjaajilla ja muilla johtajilla: se saa meidät kuuntelemaan ja uskomaan juuri tätä ihmistä, kiinnostumaan hänestä ja luottamaan hänen näkemykseensä. Karismaattinen johtaja saa ryhmän kokemaan, että he ja heidän tuottamansa taide on erityistä ja tärkeää. Että juuri meidän taiteellamme on merkitystä, joskus jopa elämää suurempaa. Niin suurta, että sen takia kannattaa uhrata paljon, jopa kaikki.

Karismaattisuus on rakastettu inhimillinen ominaisuus, jonka ansiosta saamme nauttia sydämeenkäyvästä musiikista, tanssista ja teatterista, toki myös uskonnosta ja politiikasta. Hieman kärjistäen voi sanoa, että karismaattisella on kavereita. Kavereita on toki muillakin, ehkä jopa uskollisempia, mutta karismaattiset ihmiset ovat usein lahjakkaita luomaan ja ylläpitämään yhteisöjä. He osaavat luonnostaan tuottaa välittämisen ja huolenpidon ilmapiiriä ja nähdyksi tulemisen kokemuksia. Tämä kaikki on meille laumaeläiminä kovin tärkeää.

Karismaattinen ihminen on karismaattinen kehdosta asti, ja siten karisman mukana tulevaa sosiaalista pääomaa saattaa olla vaikea yksilön itsensä nähdä, saati kyseenalaistaa. Osa taiteen kentällä toimivista on tietoisia karismastaan ja käyttää sitä valistuneesti, lähinnä ammattitarkoituksiin. Monelle se on kuitenkin kuin keskenkasvuisen supersankarin lasermiekka: suhahtaa päälle milloin sattuu ja käräyttää vastaantulijoilta hiukset päästä.

Kuten karisma, taidekin palvelee yhteisöjen ja yhteisöllisten kokemusten rakentamista, ja kollektiivisten, elämää merkityksellistävien tarinoiden kertomista. Esitysten parissa työskentelevät ihmiset ovat usein erityisen altista ja kiitollista yleisöä ja maaperää monenlaiselle karismaattiselle vaikuttamiselle. Kulttuurialalla karisma on kaksiteräinen miekka: sitä sekä rakastetaan että vihataan. Karisma johdattaa meidät läpi katarttisten taidekokemusten. Esiintymislavan ja katsomon välinen hierarkia on eräänlainen arkkityyppi karismaattisen ihmisen ja tämän yhteisön suhteesta: esiintyjät rakastavat tulla katsotuksi, yleisö rakastaa katsomista.

Karismalla on kuitenkin myös pimeä puolensa, joka palauttaa meidät takaisin #metoo-liikkeen alkulähteille. Karisma, tai tarkemmin kritiikitön suhtautuminen karismaattiseen johtajuuteen mahdollistaa kulttuurikentällä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, kulttimaista vallankäyttöä ja seksuaalista häirintää. Monet yhteisöt mahdollistavat ja jopa kannustavat miesneromyytille rakentuvaa johtamisen tapaa. Hiljaisuutta ruokkii pelko silmätikuksi joutumisesta ja yksin jäämisestä. Toisaalta moni taiteilija on pohjattoman lojaali omaa yhteisöä kohtaan. Kavereita ei jätetä. Siksi #metoo- liike on radikaali: se uskaltaa uhmata tarvetta kuulua porukkaan, hinnalla millä hyvänsä.

Työtilanteissa tapahtuvan vallankäytön suhteen perusperiaatteen pitäisi olla, että väärää vallankäyttöä on se, minkä vallankäytön kohde sellaisena kokee. Enimmäkseen on niin, että näyttelijät ja työryhmä edellyttävän ja toivovat ohjaajan käyttävän valtaansa. Suurin osa alalla työskentelevistä tajuaa, että hierarkiat palvelevat kaikkien etua. Tämä kuitenkin edellyttää avointa ja nöyrää suhtautumista niihin, sekä tiedon kulkua myös alhaalta ylöspäin. Se edellyttää yhteiskunnan valtarakenteiden, kuten seksismin, tunnistamista ja tunnustamista työryhmissä. Karisma, valta ja sukupuoli muodostavat samalla kiihottavan, kiinnostavan ja vaarallisen kolmiyhteyden, jota meillä ei vielä ole kykyä hallita.

Kun ylilyöntejä tapahtuu, vallankäyttäjän perimmäiset tarkoitusperät tai sivistyksen puute eivät ole keskustelussa oikeastaan kovin oleellisia. Ei ole oleellista, miksi ohjaaja ajattelee, että hiuksiin sylkeminen on tarpeellista. Oleellista on halu ja kyky ottaa vastaan palaute ja muuttaa toimintaa yhteistyössä siten, että vallan käyttäminen ja tilanteen kulku tuntuu kaikille perustellulta ja työtilanne turvalliselta. Siksi jumittuminen eipäs-juupas väittelyyn siitä, onko Aku Louhimies käyttänyt valtaansa väärin, on enemmän kuin ääliömäistä. Kulttuurin kentällä on totuttu monenlaisiin sosiaalisiin hankauksiin, ja usein ja kaikkien eduksi ne unohtuvat ja hautautuvat, kun työ on valmistunut. Epäonnistumisen täytyy olla vakava, jos se jättää pysyvät jäljet ja saa uhmaamaan konsensushakuista hyväsiskojavelikulttuuria. Kun kritiikki herää, on ilmeistä, että jokin vuorovaikutustilanteessa on epäonnistunut.