Monesti tuntuu, etta maailma tuolla ulkona on vaan ihan liikaa, että on liikaa mennä ulos, kaikki ne ihmiset, niiden hajut ja äänet, kaikki se roska minkä ne jättävät jälkeensä, nuorison itsekorosteiset jutut ja mummojen tuijotus, lähimetsän säpäleiksi repivät maastopyöräilijät, kulutusjuhla kauppakeskuksissa, monsterimaiset autot, kaupunkia silpovat tiet, pöly ja korvia riipivät katutyöt, ylipäänsä kaikki hälinä ja hässäkkä ja tärkeily mitä ihmisten maailma sisältää…

Silloin voi olla parempi sulkea ovi ja kääntyä takaisin. Paras on suosiolla jäädä kotiin ja pöksytellä. Pöksyttely on toimintaa, jossa puetaan jalkaan kulahtaneet verkkarit, pantterikuvioiset trikoot tai fleecekalsarit, eli tuttavallisemmin pöksyt. Sitten tassutellaan kotona huoneesta toiseen, nukutaan päiväunia ja syödään pullaa ja maitoa. Pöksytellessä nukkuminen vie paljon aikaa: ei ole temppu eikä mikään nukkua kymmenen tuntia yössä plus parin tunnin päikkärit. Jotkut kokeneet pöksyttelijät katsovat loputtomasti sarjoja, kokonaisia tuotantokausia kerralla, ihan tavallisena tiistaina. Minusta telkkarin katsominen on liian virikkeellistä, mutta tyylejä on niin paljon kuin pöksyttelijöitä. Jotkut hoivaavat viherkasveja, siivoavat kaappeja, tai sortteeraavat parittomia sukkia, mutta ehkä parasta pöksyttelyä on istua jossain valoisassa paikassa ja tuijotella eteensä niin kauan, että se alkaa kyllästyttää. Laadukkainta pöksyttelyä syntyy, kun kyseessä ei enää ole palautuminen, vaan pöksyttely pelkästä pöksyttelyn ilosta. Siihen tilaan pääsemisessä voi mennä viikkoja, kuukausia tai vuosia.

Introvertin elämä nykymaailmassa on vaativaa. Jos aivoista tuntuu puuttuvan ärsykkeiden sisäänottoa rajoittava termostaatti, ihminen tarvitsee suuria määriä aikaa yksin tutussa, vähävirikkeisessä ympäristössä. Sosiaaliset tilanteet aiheuttavat ylivireyttä. Joskus stressaantumisen syyksi riittää pelkästään kävelylenkki tuntemattomassa kaupunginosassa, tai huolestunutta vatvontaa aiheuttava artikkeli aamupäivän lehdessä. Yhden puhelinsoiton hoitaminen aamiaisen jälkeen voi aiheuttaa syvältä käyvän uupumisen tunteen. Elämähän on harvoin tylsää: kukkaan puhkeavat narsissit, kevätmyrskyn melodramaattiset pilvimuodostelmat, naapurissa mopojaan pärisyttävien teinien salakuuntelu avaavat kiehtovia maisemia. On tutkittava taustat, selvitettävä ympäristövaikutukset ja kaiveltava syyt ja seuraukset pohjia myöten.

Monen pöksyttelijän aivot eivät ehkä oikein osaa valikoida, mihin käyttävät energiaa. Mitään havaintoa ei noin vain ohiteta, vaan se yhdistyy laajoihin näkymiin maailman tilasta ja pöksyttelijän paikasta kaiken keskellä. Tämä on paitsi automaattista, myös väsyttävää. Pöksyttelijän aivoissa alkaa vilkkua punainen valo, ja veri vetää takaisin kammioon. Valoa on paras totella, muuten on seurauksena oikosulku. Pöksyt vaan suosiolla jalkaan, maitolasi ikkunalaudalle ja syvä, onnellinen huokaus: vihdoinkin yksin.

Vielä muutama sana pöksyttelyn yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. Kuulen kriittisten äänien huutavan, että pöksyttely on etuoikeutettujen puuhaa. Ei kellään normaalissa työssä käyvällä ihmisellä ole aikaa tai mahdollisuutta kahden tunnin päiväuniin, saati päämäärättömään tassutteluun kotihousuissa lounasaikaan. Julkisuudessa saamme ihailla sannamarineja tai aleksanderstubbeja, jotka heräävät neljältä, meditoivat, urheilevat ja kehittävät itseään, tekevät sen jälkeen töitä viiteen, päivittäen jokaisen ajatuksensa sosiaaliseen mediaan, hoitavat sitten lapset ja vielä parit työasiat, ennen kuin lopulta puolen yön jälkeen uinahtavat rauhalliseen uneen, toistaakseen saman seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, hamaan hautaan saakka. Ei ihmekään, että pöksyttelijät pitävät matalaa profiilia: elämäntapana pöksyttely on tuottamaton, epäseksikäs, moraaliton ja ehkä jopa itsekeskeinen. Pöksyttelijähän on selvästi syrjäytynyt ja sosiaalipummi, tai sitten vain äärimmäisen etuoikeutettu ihminen, joka elää koroillaan.

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Enemmistö, elleivät kaikki tuntemani pöksyttelijät ovat päätyneet downshiftaamaan taloudellisesti ja sosiaalisesti, joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä. Monet elävät hyvinkin köyhyysrajan alapuolella ja heillä on taustallaan loppuunpalamista, masennusta tai muita elämän pysäyttäneitä vastoinkäymisiä, mielen tai ruumiin sairauksia. Yleensä pöksyttely elämäntapana vaatii luopumista, taloudellista keplottelua ja omaan itseen tutustumista. Pöksyttelyn valitakseen on valittava monta asiaa pois. Kaikille valinta ei ole vapaaehtoinen. Joskus ainoa tapa selvitä itsensä ja maailman kanssa on linnoittautua joksikin aikaa kotiin toipumaan. Kukaan tuntemani pöksyttelijä ei ole laiska tai välinpitämätön. Maailmassa toimiminen vaatii teflonpinnoitetta, joka joskus syystä tai toisesta halkeilee. Silloin jokainen tarvitsee turvallisen kodin, jossa pöksytellä.

Korona-aika on tuonut pöksyttelyyn oman ulottuvuutensa, kun puolet kansakunnasta viettää päivänsä kotona pöksyt jalassa, tuunaten vain videopuhelussa näkyvän yläosan paraatikelpoiseksi. Janalla, jonka toisessa päässä on etätöiden tekeminen ja toisessa vapaa-aika, pöksyttely asettuu jonnekin harmaalle, hahmottomalle keskialueelle. Pöksyttely on rajatila, eräänlainen tienristeys. Se on potentiaalin ja luovan tuhon, nupullaan olevien mahdollisuuksien ja ihastuttavien yllätysten universumi. Ei siis ole mitenkään tavatonta, että joskus, useinkin pöksyttely edistää tuottavampia toimia, kuten työntekoa, yrittämistä, luovaa toimintaa tai remontointia. Eräs tuntemani kokenut pöksyttelijä on suunnitellut kokonaisen romaanin päiväunihorroksessa. Toki kirja täytyy sitten vielä kirjoittaa, mutta kuten kaikki luovan työn tekijät tietävät: hyvin pöksytelty on puoliksi tehty.